ELÄMÄÄ IHMEELLISELLÄ PLANEETALLA MAA

ELÄMÄÄ IHMEELLISELLÄ PLANEETALLA MAA 

         On käsittämätöntä, että kun elämä tällä planeetalla noin 3,5 miljardia vuotta sitten jostain kumman oikusta syntyi, niin yhdestä solusta on jakautunut tämä äärimmäisen monimutkainen todellisuus,  joka ympärillämme vallitsee. Se oli valtavan monimutkainen jo ennen jurakautta dinosaurusten aikaan saati sitten nyt. Tämä kaikki kesti kehittyä vain muutama sata miljoonaa vuotta.

       Elämälle välttämättömien kaasujen ja nesteiden kiertokulku on suorastaan häikäisevän nerokas järjestelmä. Eläinten solut tarvitsevat happea ja saavat sitä ilmakehästä ja luovuttavat prosessin seurauksena hiilidioksidia, jota kasvit taas tarvitsevat yhteyttääkseen, jonka tuloksena syntynyt happi palaa ilmakehään. Ja mikä hämmästyttävintä, typen ja hapen suhde säilyy oikeana 78-21 % (1 % argonia ja muita kaasuja). Elämälle välttämätön vesi taas haihtuu meristä, järvistä ja joista, tuuli kuljettaa sen melko tasaisesti ympäri maailmaa sataakseen eliökunnan käyttöön.

       Kerran asetuttuaan elämä istuu tavattoman sitkeässä kestäen
äärimmäisiä oloja. Hyvänä esimerkkinä on 540 miljoonaa vuotta vanha karhukainen, jonka suurimmat lajit ovat 1,5 mm kokoisia ja pienimmät mikroskooppisia. Ne vaipuvat tarvittaessa ns. kryptobioosiin, jossa niiden aineenvaihdunta on 0,01 prosenttia normaalista. Silloin ne kestävät lähes mitä tahansa; avaruuden tyhjiötä asteen päässä absoluuttisesta nollapisteestä, tuhansien barien painetta, 150 asteen kuumuutta sekä röntgen- ultravioletti- ja radioaktiivista säteilyä tuhat kertaisesti ihmiseen verrattuna. Niitä on löydetty elävinä valtamerien pohjalta, korkeimpien vuorien huipulta, kuumista lähteistä, kuivimmilta aavikoilta ja kylmimmiltä navoilta. Tavallisemmin kuitenkin lajit kuolevat sukupuuttoon ja uusia kehittyy. Elämme nyt parhaillaankin suuren sukupuuttoaallon keskellä.

      Kaikesta huolimatta viimeisin suuri sukupuuttokin, dinosaurusten, oli hiuskarvan varassa. Ajatelkaa, valtava asteroidi matkaa halki avaruuden miljardeja vuosia osumatta mihinkään, iskeäkseen Jukatanin niemimaalla valtavaan rikkiesiintymään, josta vapautunut rikkihappo ja tuhka pimensivät auringon vuosituhanneksi, aiheutti maailmanlaajuisia metsäpaloja, jäädytti maapallon ja tappoi 90% elämästä. Jos, maa kun pyörii, se olisi iskenyt vain muutaman minuutin aiemmin tai myöhemmin, se olisi pudonnut mereen; jättimäinen tsunami ja paljon vesihöyryä, mutta, ei tulimyrskyä, ei ydintalvea, ei sukupuuttoa ja… ei meitä. 

       Elämme parhaillaan pleistoseenisen maailmankauden kenotsooista jääkausijaksoa, joka alkoi 2,76 miljoonaa vuotta sitten. Tällä jääkausijaksolla navat ovat olleet jäässä laajemmin (glasiaalit, jotka kestävät noin satatuhatta vuotta ja joista viimeinen, Veiksel-jääkausi päättyi noin 11600 vuotta sitten) tai suppeammin (interglasiaalit, jotka kestävät tuhansista kymmeniin tuhansiin vuosiin ja jollaista elämme nyt). On siis menossa lyhyehkö leuto holoseeni-kausi, jonka lämpöhuippu loppui noin 5000 vuotta sitten ja tuolloin arktisella oli 4-5° nykyistä lämpimämpää.

         Tällaiset  jääkausijaksot kestävät kymmeniä miljoonia vuosia. Lämpimämmät jaksot, jolloin navat eivät ole jäässä, kestävät satoja miljoonia vuosia  (viimeisin, dinosaurusten aika kesti noin 200 miljoonaa vuotta). Tuolloin oli 8-15 astetta nykyistä lämpimämpi. Antarktiksella oli sademetsä. Sieltä on löydetty myös dinosaurusten luita. Meret olivat päiväntasaajalla jopa 32-asteisia. Merenpinta oli nykyistä korkeammalla. Tätä jaksoa edelsi kymmeniä miljoonia vuosia kestänyt permikauden jääkausijakso. Jääkausia on siis ollut kymmeniä tai satoja riippuen siitä, lasketaanko jaksot yhdeksi vai useaksi erilliseksi jääkaudeksi. Joidenkin tutkijoiden mukaan maapallo on ollut joskus jopa jääpallo.

         Jääkaudet syntyvät  maan radan ja akselin kallistuskulmien muutosten, muiden planeettojen liikkeen ja siten niiden gravitaation muutosten vuoksi. Maan radan kulma vaihtelee, sen akselin kallistuskulma vaihtelee 21,8°-24,4° välillä 21500 vuoden välein edesauttaen jääkausien muodostumista ollen nyt 23,5°. Auringon aktiivisuuden syklit vaikuttavat myös ilmastoon aiheuttaen ns. pieniä jääkausia. Sitten on tietysti nämä lyhimmät syklit, vuodenajat, jolloin talvella jää- ja lumialue levittäytyy laajemmalle pohjoisella pallonpuoliskolla.

       Olemme jälleen menossa kylmää huippua kohti, mutta ei kannata pelästyä. Se ei tapahdu vielä tuhansiin vuosiin ja silloin on ihminen kuollut jo sukupuuttoon aikoja sitten. Jääkaudet tulevat toistumaan tällä jääkausijaksolla vielä kymmeniä miljoonia vuosia.

      Maapallo kiitää avaruudessa kuin täydellinen avaruusalus kyydissään lukematon määrä matkustajia. Kukaan ei tiedä kuinka yleistä tai harvinaista elämä universumissa on, mutta veikkaan sen olevan melko harvinaista, koska muuttujia on niin paljon. Toisaalta, kun mahdollisuuksia on lähes rajattomasti, tuottaa sekin valtavan määrän elollisia planeettoja.

                On hämmästyttävää miten ohut elämänlankamme avaruudessa on. Kuvitellaanpa, että maapallo on omena. Mannerlaatat, joiden pinnalla elämme ovat noin neljänkymmenen kilometrin paksuisia. Omenan kuori on tässä mittakaavassa mannerlaattojen paksuinen. Ne kelluvat ja törmäilevät toisiinsa hehkuvan kuuman noin tuhat asteisen sulan kiven päällä. Törmätessään ne aiheuttavat maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Syvemmällä on vieläkin kuumempaa, rautaytimessä jopa 7000°C. Omenan pinnalla on millimetrin osien paksuinen ilmakehä, joka erottaa meidät avaruuden tyhjiön -270 asteen hyytävästä kylmyydestä. Tässä ohuen ohuessa kerroksessa elelemme tyytyväisinä heti allamme tulikuuma pätsi ja heti yllämme käsittämättömän kylmä avaruus. Raamatullisesti helvetti on melko luotaan työntävä paikka muttei taivaskaan kovin houkutteleva paikka ole.

            Maan pyörimisakseli ei ole kohtisuoraan vasten ratatasoa eli sitä tasoa, jota Maa kiertää Auringon ympäri, vaan todellakin hieman kallellaan ja kallistuman suuruus vaihtelee. Siihen vaikuttaa Aurinkokunnan muiden kappaleiden massojen vetovoima. Laskelmien mukaan pyörimisakselin ja pystysuoraan ratatasoa vasten olevan akselin välinen kulma voi vaihdella 21,8–24,4 asteen välillä. Muutos pienimmästä kallistuskulmasta suurimpaan kestää noin 21500 vuotta. Nykyinen kallistuma on noin 23,5 astetta. Tällä hetkellä se on pienenemässä. Kun Maan kallistuma muuttuu, muuttuu myös Auringosta sen pintaan osuvan säteilyn määrä eri alueilla. Se vaikuttaa sekä koko Maan ilmastoon että aiheuttaa alueellisia ilmastomuutoksia. Pieni kallistuma tarkoittaa vähäisempiä vuodenaikaisvaihteluita, kun taas suuri kallistuskulma korostaa vuodenaikojen eroja ja tekee säästä vaihtelevampaa.

           Sitten vauhtimme avaruudessa. Pyörimme maapallon mukana milloin missäkin asennossa lähes puolen kilometrin sekuntinopeutta. Navoille päin mennessä vauhti toki hiipuu. Mutta ei se paljon tahtia haittaa, sillä kierrämme aurinkoa 30 kilometrin sekuntinopeutta. Ja vauhti vaan kiihtyy, kun koko aurinkokuntamme kiitää kotigalaksimme Linnunradan keskuksen supermassiivisen mustan aukon ympäri 240 kilometriä sekunnissa. Se lähentelee miljoonan kilometrin tuntinopeutta. Linnunrata on niin valtava, että näinkin huimalla nopeudella yksi ainut kierros tulee täyteen nyt, kun se alkoi varhaisten dinosaurusten aikaan 250 miljoonaa  vuotta sitten. Eikä tämäkään vauhti vielä riitä, koska kotigalaksimme, niin kuin sadat miljardit muutkin galaksit ovat vieläkin huimemmassa liikkeessä. Näitä nopeuksia onkin sitten jo hieman vaikeampi laskea, sillä mikään ei ole avaruudessa niin sanotusti paikallaan, joten vauhtia tulee aina verrata johonkin muuhun.

     Sitten hieman mittasuhteista. Linnunratamme on "ohut" (kaikki on suhteellista, sanoi Einstein) kiekko, jonka halkaisija on noin 200 000 valovuotta. Eli kun valo lähti toiselta laidalta liikkeelle ihmisapinoiden aikaan se on nyt perillä toisella laidalla. Semmoinen pikku kiekko. Sen paksuus on noin 700 valovuotta. Siinä on noin 30 000 valovuoden paksuinen keskuspullistuma, jonka keskellä tämä supermassiivinen musta aukko sijaitsee. Galaksissamme on lisäksi tuhansia pienempiä mustia aukkoja, mutta niistä lisää hieman myöhemmin. Keskuspullistuman tähdet ovat tiheämmässä kuin kierteishaaroissa. Linnunrata on nimittäin sauvaspiraaligalaksi, jossa on kaksi päähaaraa ja kolme heikompaa haaraa, joista yhdessä, Orionin haarassa sijaitsemme 26 000 valovuoden päässä keskustasta. Se ei voisikaan olla päähaaroissa, koska tähdet ovat niissä liian tiheässä ylläpitääkseen elämää. Tähtiä on galaksissamme 100-400 miljardia. Pienennetään hieman mittakaavaa, niin saamme paremman kokonaiskuvan. Kuvitellaan, että Linnunradan halkaisija on kaksi metriä. Keskuspullistuma on silloin läpimitaltaan 30 senttiä ja sijaintimme on 26 senttiä keskustasta. Kun kiekon paksuus on 7 milliä ja sijaintimme on pari milliä keskitasosta niin kaikki paljain silmin näkemämme noin 5000 tähteä ovat muutaman millin etäisyydellä. Avaruuden mittasuhteet ovat käsittämättömiä.

           Todellisuus ympärillämme on olemassa oikeastaan vain hetken tai tarkemmin sanottuna yhden pisteen ajan, koska sekunnin päästä ei vielä ole olemassa ja sekunti sitten... sitäkään ei enää ole. On vain loputon jono nykyhetkiä. Pystymme myös luomaan illuusion nykyhetkestä esimerkiksi elokuvissa, vaikka sitä todellisuutta ei enää ole olemassa. Lisäksi koemme nykyhetken samanaikaisesti joka puolella, vaikka todellisuutemme eroavatkin toisistaan. Teoriassa eroa voi olla joitain nanosekunteja riippuen siitä, missä asennossa kulloinkin avaruudessa kiidämme, mutta sillä ei ole merkitystä, koska asentomme vaihtelee ja vauhti on suhteellista, koska avaruudessa mikään ei ole ns. paikallaan, joten vauhtia täytyy aina verrata johonkin muuhun. Ajan suhteellisuus käy paremmin ilmi, kun kaksi kohdetta etääntyy toisistaan nopeudella, joka lähenee valon nopeutta, kuten Einstein suhteellisuusteorioissaan osoitti, aika hidastuu ja kuljettaessa valon nopeudella se pysähtyy kokonaan.

      Ihmisaivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin organismi. Ja ihmiskunta on nykyisin kuin yksi organismi, yhdet aivot, jonka miljardit hermosolut ovat eri aallonpituuksilla jatkuvasti yhteydessä. Sen solut uusiutuvat koko ajan, kehittyvät ja siirtävät kollektiivista muistia eteenpäin. Ihmiskunnan kehitys on ollut kuin exponentiaalinen funktio. Ensin hidasta, sitten nopeutunut nopeutumistaan. Kaikki alkoi ihmiskunnan tärkeimmästä keksinnöstä, tulen kesyttämisestä. Se on mahdollistanut kaiken, ruoan kypsentämisestä avaruusmatkailuun. Toisena tuli puhekyky, joka mahdollisti tiedon siirtämisen sukupolvelta toiselle. Viimeisen sadan vuoden aikana kehitys on ollut suorastaan räjähdysmäistä.  Sellainen ei voi jatkua loputtomiin. Ja on suuri paradoksi, että samaan aikaan elää ihmisiä ainakin kolmelta aikakaudelta; Amatsonin viidakossa eletään kivikautta, šharia-lakia noudattavat arabi-heimot ovat jääneet keskiajalle ja huipulla euroopalainen nykyihminen. Lasken euroopalaisiksi myös amerikkalaiset ja australialaiset.

      Äkkiä ajatellen maailmassa näyttäisi vallitsevan jonkinlainen järki ja järjestys. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kaikki on jatkuvaa kaaosta.  Yhden yksilön kuten Donald Trumpin tai Vladimir Putinin päähänpisto voi vaikuttaa elämään maailmanlaajuisesti. Puhumattakaan Hitleristä, Stalinista tai muista diktaattoreista. Kaikki muukin vaikuttaa koko ajan kaikkeen muuhun. Ja ainoat lait, joita kaikkien on pakko noudattaa ovat luonnonlait. Niitä on mahdotonta rikkoa. Mikään ei esimerkiksi voi liikkua valoa nopeammin, koska seurauksena olisi mahdoton paradoksi.

      Ihmiselimistön solut kuolevat, tappavat toisiaan ja korvautuvat varastossa olevilla soluilla. Näin elämä uusiutuu jatkuvasti. Ihminenkään ei ole vuoden kuluttua näin ajatellen enää sama lihas- hermo- ja munasoluja lukuun ottamatta. Solut siirtävät tiedon uusille soluille DNA:n avulla. Uusiutumattomiin soluihin kertyy myrkyllisiä jätteitä ja vanhenevan ihmisen entsyymit eivät enää pysty korjaamaan mutaatioita, joita tapahtuu elimistössä koko ajan. Ihminen vanhenee ja lopulta kuolee.

      Elämällä ei siis näyttäisi olevan mitään erityistä tarkoitusta. Se vain jatkaa itseään. Vahvimmat viettimme, hengissä säilymisen vietti ja suvunjatkamisvietti pitävät tästä huolen.  Kyynikko voisi väittää, että elämän tarkoitus on kuluttaa aikaa mahdollisimman mukavasti mahdollisimman pitkään ennen kuolemaa. Kosmisessa mielessä meitä ei pitäisi olla edes olemassa. Elämä vaikuttaisi olevan jonkinlainen erikoinen välitila, jolloin huomaamme ajan kulun. Kuolemassa se jälleen pysähtyy.

      Yhtä asiaa kosmologien kaavat eivät ole minulle selittäneet: alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeus on laajentunut kiihtyvällä vauhdilla, jolloin sen pitäisi olla laajimmillaan nyt, eli meidän pitäisi olla tämän ”pallon” laidalla. Koemme kuitenkin olevamme kaiken keskellä ja alkuräjähdys tämän ”pallon” laidoilla. Maailmankaikkeus laajenee ympärillämme, mutta kun katsomme tätä laajenemista tarpeeksi pitkälle mihin suuntaan tahansa, tuleekin alkuräjähdys vastaan. Asiaa on vaikea ymmärtää ihmisaivoin, koska aika neljäntenä ulottuvuutena on erottamaton osa aika-avaruutta. Mutta pitääkö alkuräjähdysteoria ylipäänsä paikkansa? Miten kaikki voi mahtua äärettömän pieneen singulariteettiin? Miten ennen sitä ei ollut mitään? Ja miten "ei mikään" voi räjähtää? Sehän tarkoittaa samaa kuin mikään ei räjähdä. Uskon ennemminkin, että laajeneminen alkaa jossain vaiheessa hidastua kunnes painovoima voittaa ja alkaa vetää kaikkea kasaan kunnes se ei enää mahdu pienempään tilaan ja räjähtää uudelleen. Tämä toistuisi mahdollisesti loputtomiin. Toiset tiedemiehet uskovat multiuniversumiin, jossa tällaisia universumeita olisi kuin kuplia rinnakkain miljardeittain. He pitävät siitä todisteena avaruudesta löytynyttä muuta avaruutta kylmempää aluetta, joka johtuisi kahden universumin yhteen törmäyksestä, vaikken ymmärrä, miten  nämä lämpötilat on mitattu ja eikö sen siinä tapauksessa pitäisi olla muuta lämpimämpi alue.

      Vaikka kaikki edellä kertomani on yleisessä tiedossa, yksi asia ei ole muuttunut. Ihminen ei ole menettänyt uskoaan jumaliin.