Jos halutaan estää ihmiskunnan sukupuutto, ainoa varma keino on levittäytyä useammalle taivaan kappaleelle, kuten Elon Muskin lähitavoite on. Kummallista kyllä, hän on yksityisenä ihmisenä ainoana onnistunut siinä, mihin yksikään valtio ei ole pystynyt. Nimittäin uudelleen käytettävän raketin toteuttamisessa. Se on Marsiin pääsyn ehdoton edellytys. Se pudottaa laukaisun hintaa vajaaseen promilleen eli noin 60 000 dollariin. SpaceX:n Falcon Heavy-raketilla kyetään saamaan Maan kiertoradalle 65 tonnin hyötykuorma, mikä vastaa esim. täyteen lastatun Boeing 737:n painoa. Marsin kiertoradalle kulkee noin 17 tonnia. Raketin kolme ensimmäistä vaihetta, eli ne kaikkein suurimmat ja kalleimmat, palaavat alustoilleen arvokkaasti pystyasennossa laskeutuen lähes samanaikaisesti tankkausta varten. Polttoaine ei ole kovin kallista. Hämmästyttävää tekniikkaa. Kokemusta ja kehitystä SpaceX:llä on jo seitsemisen kymmentä onnistunutta ja epäonnistunutta laukaisua. Rahoituksen, joka on matkan varrella ollut aika hilkullakin, on taannut suuri määrä lastia; satelliitteja, luotaimia ja Mars-mönkijöitä. Nyt muutamalla raketilla voidaan lähettää Marsiin lähes rajattomasti materiaalia siirtokuntaa varten. Ihminen ei moista reissua montaa kertaa kestä. Yhdessäkin on todennäköisesti riittämiin. Eli ei siitä mikään turistikohde tule. Ne jotka lähtevät ja ovat riittävän kyvykkäitä, ovat valmiita yhdensuuntaiseen lippuun.
Tulevat marsilaiset ovatkin meidän näköisiä, eivätkä sellaisia, kuten taannoin kuviteltiin heidän olevan. ”Marsilaisia”, kuten myös ”kuulaisia”, tulee olemaan lähes 100 prosentin varmuudella. Itse asiassa jo Apollo-ohjelman Saturn V-raketti oli riittävän suuri Mars-matkaa varten. Paljon suurempi kuin Kuuhun olisi tarvittu. Tämä johtuu siitä, ettei avaruusraketin kehittäjä, Wernher von Braun ollut niinkään kiinnostunut Kuusta vaan Marsista. Kertakäyttöisenä sillä ei tosin olisi ollut varaa kuljettaa tarpeeksi materiaalia Marsiin, joten takaisin pääsy olisi ollut jokseenkin mahdotonta ja yksi matka olisi ollut silkka itsemurha.
Todellinen avaruusaika alkoi, kun Apollo 11 laskeutui Kuuhun 20.7.1969. Projekti oli sen ajan tekniikalle erittäin haastava. Nykyinen älypuhelinkin on tuhansia kertoja tehokkaampi kuin ”talon kokoinen” tietokone, jolla Apollo-lennot hoidettiin. On siis pienoinen ihme, ettei kuolonuhreja tullut kuin kolme ja nekin harjoituksissa, kun Apollo 1:n (nimi annettu jälkikäteen) miehistö paloi rakettinsa kärjessä kapseliinsa. Surmansa saivat astronautit Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee. Palo alkoi sähköviasta ja oli räjähdysmäinen, koska alus oli paineistettu puhtaalla hapella. Mitään ei ollut tehtävissä, koska luukun avaus kesti 90 sekuntia. Ohjelmaan tuli puolentoista vuoden viivästys ja muutoksia tehtiin paljon. Muun muassa sähköjärjestelmä ja ohjaamon materiaalit uusittiin, luukku rakennettiin nopeammin aukeavaksi ja happi vaihdettiin vähemmän tulenaraksi seokseksi. Läheltä piti tilanteita tapahtuikin sitten enemmän alkaen Apollo 13:n koko lennosta. Aluksen toinen happisäiliö räjähti matkalla ja elämään jäi miehistön viesti lennonjohtoon: ”Houston, we’ve got a problem”. Kuuhun ei voitu onnettomuuden vuoksi laskeutua ja monien ongelmien jälkeen ja lennonjohdon loistavan toiminnan ansiosta miehistö saatiin hengissä kotiin. Jo ensimmäisellä kuulennolla oli tiukkoja tilanteita. Astronautit olivat lennon komentaja Neil Armstrong, joka sai kunnian astua ensimmäisenä kuun kamaralle, kuumoduulin, ”Eaglen” pilotti Edwin ”Buzz” Aldrin ja komentomoduulin, ”Columbian”, joka jäi kiertoradalle, ohjaaja Michael Collins. Kuualus irrotettiin kiertoradalla sadan kilometrin korkeudessa komentoaluksesta ja Armstrong viestitti lennonjohtoon Houstoniin: ”Eagle has wings”. Se alkoi laskeutua hiljalleen samalla kiertäen kuuta. Laskeutumispaikaksi oli valittu Rauhallisuuden meri, laaja laavan peittämä tasankoalue, jonka arveltiin olevan turvallisin paikka. Aluksen ollessa 300 metrin korkeudessa Armstrong huomasi tietokoneen ohjaavan heitä kohti kivikkoista kraatteria ja vaihtoi käsiohjaukselle. Sekunnit kuluivat ja hän joutui etsimään sopivaa paikkaa pitkään ja laskeutumiseen varattu polttoaine uhkasi loppua. Viimein löytyi tasainen alue ja lopulta laskeutuminen tapahtui niin pehmeästi, että miesten oli vaikeaa havaita sitä kunnolla. Neil Armstrongin pulssi oli laskeutumisen aikana 160. Moottori lennätti sellaisen pölypilven, että he eivät hetkeen nähneet mitään. Kun moottori sammutettiin, pöly putosi salamannopeasti, eikä mitään jäänyt leijumaan. Armstrong sanoi kylmähermoisen rauhallisella äänellä: ”Houston, Tranquillity Base here. The Eagle has landed”. Polttoainetta jäi jäljelle vain vajaaksi 20 sekunniksi. Jos se olisi loppunut he olisivat joutuneet laukaisemaan nousuraketit. ”Kotka on laskeutunut” ja tunnin valmistelun jälkeen Armstrong laskeutui aluksen tikkaita ja hyppäsi ensin laskutelineen jalustalle ja siitä takaisin todetakseen, että se kävi helposti. Sitten hän tunnusteli kuupölyä kengällään, astui askeleen kuun pinnalle ja lausui kuolemattomat sanat: ”Tämä on pieni askel ihmiselle, valtava harppaus ihmiskunnalle”. Aldrin seurasi perästä. He huomasivat, että helpoin tapa liikkua Kuussa on hyppiä tasajalkaa. Astronautit keräsivät 21 kiloa kuukiviä ja pölyä, ottivat paljon kuvia, pystyttivät Yhdysvaltain lipun ja asensivat tutkimuslaitteita, muun muassa seismografin ja laserheijastimen, jolla mitataan tarkasti Kuun etäisyys ja sen loittonemisnopeus Maasta. Kuukävely kesti yli kaksi tuntia. Takaisin alukseen ja lepoa ennen paluumatkaa, joka alkoi vuorokausi laskeutumisen jälkeen. Jälleen ongelmia. Nousumoottorin muovinen laukaisuvipu oli katkennut laskun tuoksinassa ja Aldrin käytti kynäänsä moottorin käynnistämiseen. Aldrin elää vielä ja tuo kynä on hänen kallein aarteensa. Telakointi ja paluumatka sujuivat ongelmitta. Maan ilmakehään tulo vaatii melkoista tarkkuutta. On lennettävä noin 5° kulmassa, koska liian loivassa kulmassa alus kimpoaa avaruuteen ja liian jyrkässä kulmassa se taas palaa poroksi. Kumpikin tapaus tietää varmaa kuolemaa. Sama koskee tietysti myös Kuun kiertoradalle tuloa. Tällöin alus tosin joko murskautuu Kuun pintaan tai lentää sen ohi, koska Kuulla ei ole kaasukehää. Laskeutuminen tapahtui Tyyneen mereen 24.7.1969 kahdeksan päivän lennon jälkeen ja USS Hornet poimi heidät sieltä kannelleen. Aldrin kertoi vasta hiljattain hupaisan jutun paluumatkasta Havaijille. He joutuivat nimittäin tulliin ja kertoivat tulleensa Kuusta ja tuoneensa tuliaisiksi 21 kiloa kiviä. Kaavake myös täytettiin. Kuussa käytiin vielä onnistuneesti viisi kertaa ja yleisön kiinnostus niitä kohtaan lopahti, koska ne vaikuttivat rutiininomaisilta, vaikka olivatkin kaikkea muuta. Siellä ajettiin myös kuuautolla, jotta päästiin pidemmälle kuin jalan. Kolme viimeistä lentoa, Apollot 18-20 peruttiin.
On se ihmeellistä, että samaan aikaan elää ihmisiä, joista toiset lähettävät ihmisiä Kuuhun ja toiset elävät Amazonin viidakoissa kivikautta. Ja kuitenkin, jos sieltä otettaisiin vastasyntynyt ja kasvatettaisiin länsimaisittain ja koulutettaisiin hyvin, hän saattaisi olla vaikkapa professori.
Mars-matkojen piti olla seuraava askel kuulentojen jälkeen, mutta avaruussukkuloiden kehittäminen syrjäytti ne. Sukkulat voivat toimia vain Maan kiertoradalla ja Mars-lennot lykkääntyivät vuosikymmenillä. Falcon Heavy on ainoa tarkoitukseen sopiva alus, ennen kuin Nasan Space Launch System on valmis. Ja sen laukaisun hinta on kertakäyttöisenä noin miljardi dollaria. Falconin ensilento oli menestys, ja vaikka keskimmäinen ykkösvaiheista tuhoutuikin paluumatkalla, kaksi muuta laskeutui upeasti ehjänä maan kamaralle. Lasti ei ollut erityisen arvokas, koska laukaisuun liittyi suuria riskejä. Musk lastasikin siihen oman Tesla-sähköautonsa kyydissään nukke, jonka päällä oli avaruuspuku, jota tullaan käyttämään myös Mars-lennoilla. Se lähetettiin Auringon kiertoradalle ja tulee vaeltamaan siellä miljoonia vuosia. Kenties joskus joku sivilisaatio löytää sen ja kummastelee, mitä ihmettä ne ovat täällä puuhanneet.
Marsiin asettumisen jälkeen seuraava projekti on Marsin maankaltaistaminen. Vettä siellä jo on, joten seuraavaksi täytyy luoda kasvien avulla ilmakehä. Se onnistuu kyllä pidemmällä aikavälillä, mutta vaatinee satoja vuosia. Magneettikentän puuttuminen on iso ongelma, joka mahdollisesti voidaan ratkaista tulevaisuudessa jollain keinolla. Ehkä marsista tulee jonain päivänä vihreä ja sininen planeetta. Ehkä tulevaisuuden tutkimusmatkat tulevatkin suuntautumaan Marsista Maahan eikä päinvastoin, kun ihmiset ovat täältä jo hävinneet. Tutkittavaa riittää yllin kyllin.
Yksi asia on varma. ”Marsilaiset” eivät tule tekemään samoja virheitä planeettansa suhteen, kuin me "maalaiset".
On hämmästyttävää miten ohut elämänlankamme avaruudessa on. Kuvitellaanpa, että maapallo on omena. Mannerlaatat, joiden pinnalla elämme ovat noin neljänkymmenen kilometrin paksuisia. Omenan kuori on tässä mittakaavassa mannerlaattojen paksuinen. Ne kelluvat ja törmäilevät toisiinsa hehkuvan kuuman noin tuhat asteisen sulan kiven päällä. Törmätessään ne aiheuttavat maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Syvemmällä on vieläkin kuumempaa, rautaytimessä jopa 7000°C. Omenan pinnalla on millimetrin osien paksuinen ilmakehä, joka erottaa meidät avaruuden tyhjiön -270 asteen hyytävästä kylmyydestä. Tässä ohuen ohuessa kerroksessa elelemme tyytyväisinä heti allamme tulikuuma pätsi ja heti yllämme käsittämättömän kylmä avaruus. Raamatullisesti helvetti on melko luotaan työntävä paikka muttei taivaskaan kovin houkutteleva paikka ole.
Eero Kuusela
Kommentit
Lähetä kommentti