AURINKOON

🌅AURINKOON🌄

        Elokuussa 2018 Floridasta laukaistiin Parker-luotain tutkimaan Aurinkoa. Tehtävä ei ole helppo, koska Auringon valtavan vetovoiman vuoksi luotaimen jarruttamiseen kuluu 55 kertaa enemmän energiaa kuin esimerkiksi Venus-luotaimella. Jarrutus tapahtuu siten, että luotain kiertää Aurinkoa seitsemän vuoden ajan 24 kertaa hyvin elliptistä rataa lähestyen koko ajan Aurinkoa. Lähimmillään se tulee olemaan reilun kuuden miljoonan kilometrin päässä Auringosta, joka on erittäin lähellä kun ajatellaan, että Auringon halkaisija on noin1,5 milj. km ja täältä on matkaa 150 milj. km. Silloin sen nopeus on huima 725 000 km/h (201 km/sek) ja se on kovin vauhti mikä ihmisen tekemällä laitteella on koskaan ollut. Hiilikuitukomposiittikilpi suojaa sitä 1300° kuumuudelta. 

          Aurinko on niin valtava, että jos kuvitellaan maapallon olevan sen keskusta, niin pinta sijaitsee lähes kaksi kertaa kuuta kauempana olevalla kehällä.

      Yksi luotaimen tehtävistä on selvittää suurta arvoitusta, mistä johtuu, että Auringon koronassa satojen tuhansien kilometrien päässä pinnasta lämpötila on jopa 4 miljoonaa astetta, kun pintalämpötila on vain 5700°? Fysiikan lakien mukaanhan lämpöenergian pitäisi vähentyä etäisyyden kasvaessa.

        Auringon ytimessä on käynnissä ydinfuusio, joka vastaa sitä, että kymmenen miljardia vetypommia räjäytetään joka sekunti nyt jo neljä ja puoli miljardia vuotta ja toiset neljä ja puoli miljardia vuotta vielä tulossa. Joka sekunti noin 4 miljoonaa tonnia ainetta muuttuu energiaksi. Melkoinen energiapakkaus. Miksi se ei sitten räjähdä kappaleiksi? Siellä vallitsee uskomaton balanssi, kun ulompien osien painovoima pitää sen kasassa. Ydin koostuu aineen neljännestä olomuodosta, plasmasta, jossa vety hajoaa elekroneiksi ja protoneiksi. Vety-ytimet eli protonit yhdistyvät heliumytimiksi. Ytimen tiheys on korkeimmillaan 150 000 kg/m3 eli noin 150 kertaa veden tiheys. Paine on 225 miljardia ilmakehää. Siellä syntyy fotonit, jotka me koemme valona ja lämpönä. Vaikka fotonit kulkevat valon nopeudella, niiden matka ydintä ympäröivän säteily- ja konvektiovyöhykkeen läpi kestää noin satatuhatta vuotta; melkoinen kuhina niiden risteillessä edestakaisin. Auringon pintakerroksista, fotosfääristä, energiaa säteilee valonnopeudella ympäröivään avaruuteen sähkömagneettisen säteilyn kaikilla aallonpituuksilla.

        Pinnalla esiintyy satojen tuhansien kilometrien roihupurkausia, protuberansseja sekä meidän kannalta vielä vaarallisempia aurinkomyrskyjä, joiden säteily kohdalle osuessaan voi sammuttaa koko sähköverkon ja syöstä ihmiskunnan kivikauteen. Ajatelkaa elämää ilman sähköä, mikään ei toimi, kaikki ovat pimennossa, edes autot eivät liiku, koska bensiinikin tarvitsee sähkökäyttöisiä pumppuja. Ravinto loppuu, kuolonuhrit ovat vain arvailtavissa. Sähköverkon korjaaminen voi pahimmillaan viedä vuosia vuosia. Tällainen purkaus sattui viimeksi 1859, mutta tällöin ei sähköä käytetty vielä kuin lennättimeen, jonka myrsky sotki. Edellä mainittu on toki pahin skenaario, isoja purkauksia, kuten 1859 Carringtonin myrsky sattuu harvoin kohdalle ja vaikutuksista ei olla yksimielisiä. Nykyajan keskisuuri roihupurkaus pimensi Kanadan Quebeqin yhdeksäksi tunniksi ja aiheutti revontulia päiväntasaajalla asti. Näiden hiukkaspurkausten määrä vaihtelee auringon 11 vuoden pilkkumaksimin ja minimin välillä.

        Aurinko on maapallon merkittävin energianlähde, joka kasveissa tapahtuvan yhteyttämisen kautta tuottaa melkein kaiken eliökunnan kuluttamasta energiasta. Myös ihmisten fyysinen käyttövoima on Auringosta lähtöisin, sillä kaikki ravinto alkaen kasvikunnasta päättyen ravintoketjun ylimpiin lenkkeihin edustaa varastoitunutta aurinkoenergiaa.